Tavoitteetonta vapaa-aikaa

Suunnitelmat syksylle olivat suuret. Pelkkää elämäniloista nautiskelua samaan tyyliin, kuin niissä lukuisissa videoissa, joissa ei koskaan sada, mikään ei hajoa, jalat eivät kramppaa, ihmiset eivät hengästy ja maisemat ovat timanttiset. Vaihdoin monitoimipyörään krossikumit ja ajattelin siirtyä sillä maantielaidasta hiekkateille ja poluille. Pelkään, että ajotuntumaa on tänä talvena pidettävä yllä, mikäli mielii ajaa ilman suurempia ongelmia reilu kolme vuorokautta putkeen. Ostin tämän takia lähikaupasta ylivuotiset talviajokengät, joiden toivon helpottavan varpaiden ainaista kylmettymistä. Seuraavina kuukausina selvinnee, auttavatko uudet kengät moisiin vaivoihin.

Lähdettiin pienellä porukalla Sappeelle ajamaan alamäkeä kauden viimeisenä kymppitiistaina. Hissillä ylös ja gravitaation avulla alas, ei niin helppoa miltä kuulostaa. Levin jälkeen rinteet tuntuivat inhimillisen pituisilta ja aamun sade oli tehnyt osasta reiteistä maukkaan mutaisia. Luntakin ripotteli taivaalta. Yritin keskittyä kahteen asiaan, mutkien ajamiseen ja jarrujen mahdollisimman vähäiseen ja tehokkaaseen käyttöön. Molemmat onnistuivat kohtuullisesti. Tuli myös konkreettisesti harjoiteltua kolmatta erittäin tärkeää taitoa, katsomisen taitoa. Jos jalat polkevat sinne minne mieli hamuaa, niin alamäessä fillari menee sinne minne katsoo. Alamäkirännin lopussa yritin laskea rockgardenin koskematta jarruihin ja katse pysyikin siihen asti linjan ulostulossa, kunnes horjahdin hiukan ulos linjalta. Samalla katse kääntyi puuhun ja sitten mentiin. Onneksi puu oli pieni ja antoi periksi, joten käsi jäi kohtuulliseen kuntoon.

Kauden ensimmäisille cyclocross-kisoille kävi samoin kuin kauden viimeisille maastokisoille. Ei tarvinnut lähteä, sen verran käsi oli kipeänä useamman viikon. Nyt kipu tuntuu jo kadonneen ja yksi selitys kisaamisen välttelyyn on kadonnut. Ehkä olisi jo syytä kirjoitella uutta kisaraporttia ja käydä kitumassa 45 minuuttia mudassa. Kuten joskus aikaisemmin kirjoitin, alle tunnin rutistus on suurin piirtein kauheinta mitä tiedän. Sitä ei joko inhoa tai rakasta, vaan inhoaa ja rakastaa. Kuvittelen, että siinä jotain samanlaista kuin pitkissä matkoissa. Ensimmäisen 100 mailisen jälkeen olin varma, ettei pitkiä matkoja enää koskaan. 300 km Vätternrundanin jälkeen olin varma, ettei pitkiä matkoja enää koskaan. Vähäisten brevettieni jälkeen tai aikana olen miettinyt, että ei enää koskaan. Paris-Brest-Parista mietin jo nyt, että se on yhden kerran hairahdus ja sitten siirryn lyhytkestoisimpiin pyöräilyn lajeihin. On tosin vaikea vältellä sellaista, joka herättää tunnetiloja. Mukavuuden kuplan rikkominen aiheuttaa paradoksaalisesti mukavuutta.

Tavoitteeton syksy on aiheuttanut sen, että on tullut ajettua huomattavasti vähemmän kuin tavallisesti. Toisaalta hyvä, että tulee henkisesti pieni tauko säännöllisemmin treenaamiseen, mutta toisaalta harmittaa. Kun on asettanut jonkun typerän tavoitteen, niin tulee vietettyä enemmän aikaa ulkona, jota harvoin tarvitsee katua. Talveksi pitää kehitellä jotain välitavoitteita, matka Pariisin tuntuu vielä liian kaukaiselta, vaikka ei sitä todellisuudessa ole. Lumelle olisi mahtava päästä, mutta sitä saanee etelässä vielä hetken odottaa. Josko jo ensi viikonloppuna pääsisi starttiviivalle ja voisi katsella krossia muualtakin kuin nettistreamina. Mukavuusalueella on tullut oltua riittävästi.

-Ilpo