Pyöräilyn pyhiinvaellus – Paris Brest Paris 2015

Vuonna 1891 ranskalaisherra nimeltä Pierre Giffard keksi, että on hyvä idea polkea pyörällä Pariisista Brestiin ja takaisin. Elokuun toisena lauantaina, 124 vuotta myöhemmin istuimme Pariisin keskustassa lounaalla toisen ranskalaisherran Francousin kanssa, joka on iäkäs ranskalainen opettaja ja sattumalta asunut vuoden Suomessa. Keskustelemme pyöräilystä ja hän kysyy miksi reittimme kulkee Ranskan tylsimpiä teitä, mutta ei totea mitään siitä, miksi ylipäätään ajamme pyörillä melkein neljä vuorokautta putkeen. Sitä ei kysy kukaan muukaan ranskalainen – se vain tuntuu jollain tavalla luonnolliselta. Perinteeltä, joka on toistunut neljän vuoden välein yli vuosisadan ajan.

Säännöt matkalle olivat yksinkertaiset: 90 h aikaa ajaa matka, kontrolleilla pitää leimata brevet-kirja ja reitillä tulee pysyä. Simppeliä siis, enää tarvitsisi vain vähän polkea. Oma tavoitteemme oli yrittää nautiskella mahdollisimman paljon, mutta pitää muutaman tunnin “turvamarginaali” aikarajaan, jos jotain kummallista sattuisi. Kello 18.30 sunnuntai-iltana lähtölaukaus pamahti ja lähdimme matkaan aplodien saattelemana Ranskan kansallisvelodromilta, Laurent Fignonin mukaan nimetyltä tieltä. Itse velodromi ja sen yhteydessä oleva BMX-rata olivat jo nähtävyyksiä sinällään.

IMG_6493

Karavaani vihdoin liikkeellä.

IMG_6476

Kisa on kohdillaan kun sillä on oma leivos: Paris-Brest!

IMG_6477

Kolmen ja puolen päivän kalenteri.

Karavaani vihdoin tienpäällä

Siinä me olimme matkalla kohti Brestia välittämättä kansallisuudesta, iästä tai sukupuolesta. Kaikilla tavoitteena selvitä matkasta ehjin nahoin ja nauttia tästä pyöräilyn karnevaalista, joka valtaisi tiet seuraavan kolmen ja puolen päivän ajan. Ensimmäinen yö eteni suuressa massassa ja punainen valomeri valui kilometrien pituudelta kohti länttä. Tuli myös selväksi, että mäet eivät ole heti loppumassa tältä reitiltä. Haimme ensimmäiset leimat 226 km kontrollilta aamuneljän pintaan ja nukuimme samalla tunnin unet.

Toisena päivänä Ilpon polvet alkoivat ilmoitella olemassaolostaan. Ja tätä ei toivottu – ei ainakaan vielä kun leikki oli vasta alkamassa. Kevyempää pyörittämistä, ei runnomista, sillä tästä selvittäisiin. Tilanne pysyi vakiona ja yhdeltätoista nappasimme toisen leiman brevettipassiin Fougeresista. Taival jatkui aaltoilevassa maalaismaisemassa ja leimoja napsahti tasaiseen tahtiin:

Tinteniac (363km), Quedillac (383km) ja Loudeac (448km). Vauhdilla ei kuitenkaan juhlittu Ilpon yltyvien polvikipujen kanssa ja erityistä ihmetystä aiheutti kunnollisten ajoryhmien puute. Baanalla oli 6000 osallistujaa, mutta silti etenimme valtaosan matkasta omalla vedolla pienessä ryhmässämme, johon olimme saaneet mukaan matkalta löytyneen suomalaisvahvistuksen Arin.

Joskus alkuillan tunteina brevetin (kisasta kun ei virallisesti voitane puhua) kärki tuli vastaan. Yksinäinen ajaja paahtoi kovalla temmolla lievään ylämäkeen rajusti puuskuttaen ja parinkymmenen hengen pääjoukko seurasi vajaa tunti myöhemmin. Tuumasimme, että mitäs hemmettiä. Näytti siltä, että kaveri oli lähtenyt irtiottoon 500 km ennen maalia. Myöhemmin selvisi, että irtiotto oli käynyt jo 700 km ennen loppua ja kaveri oli liikenteessä ilman omaa huoltoa, joka käytännössä koko muulla pääjoukolla oli. Raju meno!

IMG_6510

Ilpo matkaa aamunkoitteessa.

Alkuperäisen suunnitelman mukaan ensimmäinen täysi ajopäivä oli tarkoitus päättää 493 kilometrin “food & sleep” -kontrollille. Joku muukin oli ajatellut samaa ja nukkumispuolelle oli pitkä jono. Patonkia nassuun ja pikapalaverin paikka. Kello oli jo paljon, mutta päätimme ajaa 40 km eteenpäin Carhaixiin, jossa kuulemma olisi suuri urheiluhalli vartomassa väsyneitä randonneur-polkijoita. Tuvassa oli tilaa ja herätyskello asetettiin soimaan kello kuusi, luvassa oli ruhtinaalliset neljä tuntia unta, jonka vain hetkeksi vilunväristykset katkaisivat.

Puolimatkan krouvi häämöttää

Carhaixista oli vain vajaa satku Brestiin, jossa oli tarkoitus olla lounasaikaan. Lähdimme polkemaan utuiseen aamuun varsin hyvällä mielellä: parin tunnin unet tekivät matkanteosta paljon siedettävämpää, aurinko alkoi hiljalleen paistaa ja pääkopassa kolkutti tieto siitä, että kohta käännytään kotia kohti. Ennen Brestiä rannikolle laskeuduttaessa oli tarjolla varsin pitkät ja vauhdikkaat laskut, jotka kuitenkin tulisi nousta ylös iltapäivän puolella. Oman suolansa matkantekoon toivat vastaantulevat pyöräilijät, jotka olivat jo käyneet puolimatkan krouvissa kääntymässä. Tässä vaiheessa näimme useamman suht mittavan pyörälijä-junan kolkuttavan Pariisia kohti, jonka myötä karu totuus alkoi valjeta meille: olimme kenties 2-3 tuntia ‘suuria massoja’ jäljessä. Aloimme hiljalleen spekuloida, että olisiko sittenkin pitänyt nukkua viime yönä vähemmän, jolloin olisimme kenties paahtaneet vastaantulevissa porukoissa vapaarattaan siristäessä, nyt tilanteelle oli tosin myöhäistä tehdä mitään.

Toinen spekuloinnin aihe oli vähintään yhtä tärkeä: Punkkulasillinen puolimatkan kunniaksi antaisi matkantekoon mukavasti boostia, kait sitä olisi Brestissä tarjolla niin kuin jokaisella muullakin kontrollilla? Punaviinin suhteen kontrolli tuotti karvaan pettymyksen, mutta sen sijaan pääsimme kauan kaipaamaamme suihkuun. Brestin kontrollin suihkutilat sijaitsivat talossa, joka muistutti suljettua mielenterveyssairaalaa ja tuumimme, että tälle touhulle ei todennäköisesti parempaa huoltopaikkaa olisi voinut valita. Suljetulta osastolta löytyi kuitenkin suihku, josta tuli vielä lämmintä vettä ja kaiken ihanuuden kruunasivat uudet ajokuteet, joita olimme kuskanneet takalaukuissamme viimeiset puolitoistapäivää. Ainoa takaisku oli Ilpon takalaukkuun unohtunut hedelmäkakku, joka hiukan vähensi puhtaiden ajovaatteiden tuomaa raikkautta.

Brestin sillalla ja puolimatka paketissa.

Brestin sillalla ja puolimatka paketissa.

Randonneur-lounas, vain punkku puuttui.

Randonneur-lounas, vain punkku puuttui.

Randonneur-glamour kesti kuitenkin vain hetken ja totuus oli, että menomatkaan olimme käyttäneet noin 44 tuntia, joten toiselle puolikkaalle ei olisi varaa keventää toisinkuin alkuperäinen suunnitelmamme lupaili. Mietimme hetken sitä, että nopein pyöräilijä on jo takaisin Pariisissa vetämässä lonkkaa hotellihuoneessaan. Onneksi kyse ei ole kilpailusta. Brestistä lähtiessämme pienen hymyn aiheutti havainto myös siitä, että tienvarren kylteissä luki Brestin sijaan Pariisi. Nyt oltiin ‘on the way home’, kuten Eurosportin Carlton Kirby toteaisi.

Ilpon polvet eivät kuitenkaan sen suuremmin pitäneet paluumatkan mäkisestä alkuosuudesta ja vauhdit romahtivat taas hetkessä, kun hartaassa tunnelmassa tunkkasimme ylämäkeen. Kipua lievittääkseen buranaa oli syöty tasaisesti jo maanantaista lähtien, mutta nyt sekään ei enää auttanut. Viimeisenä kikkana ruuvasimme klossit taaimmaiseen asentoon, jotta polveen kohdistuisi mahdollisimman vähemmän vääntöä. Tai oikeastaan vain vasemman klossin, koska oikean pultin kanta tietenkin pyöristyi ja jumittui. Aamun pyöräilijäjunat olivat muisto vain ja takaraivossa kolkutti tieto siitä, että tätä menoa saatettasiin taistella tosissaan aikarajassa pysymisestä.

Kuuden jälkeen olimme takaisin Carhaixissa. Pidimme nopean tauon ja tavoitteena oli maksimoida valoisa-aika niin tehokkaasti kuin mahdollista. Näinollen lyhensimme yleensä rauhallisen ruokahetkemme napakkaan puoleen tuntiin ja matka jatkui. Tuuli oli kääntynyt myötäiseksi ja hetken tie oli kevyt. Saimme vauhtia pidettyä yllä ja päätimme pitää toisen “kunnon” yötauon Loudeacin kontrollilla (780 km). Tunnelma satojen ihmisten kääriytyessä valkoisiin lakanoihin ison liikuntasalin lattialle oli vähintäänkin autenttinen ja paikka näytti miltei sotasairaalalta. Olimme saaneet isompia ryhmiä hiukan kiinni ja päätimme ottaa 2,5 tunnin unet, jotta ryhmät eivät pääsisi liiaksi karkuun ja saisimme heikkoina hetkinä peesiapua.

Ihmiset tekevät tapahtuman

Viimeisellä kolmanneksella turnauskestävyys joutuu koetukselle. Ei ainoastaan ajajilla, vaan myös kaupunkien ja kylien varteen kertyneillä katsojilla. Vanhukset tienvarsilla heräävät aurinkotuoleistaan vapaarattaan sirinään ja alkavat refleksinomaisesti taputtamaan. Bon courage huutoja kuuluu milloin mistäkin ja paikallisten tienvarsille pystyttämät mehupisteet näyttävät entistä herkullisemmilta taukopaikoilta. Tuoreen croissantin voi välillä haistaa kilometrien päähän. Lapsilla kämmenet ovat jo punertavat kaikista ylävitosista, joita he ovat jakaneet kuudelle tuhannelle pyöräilijälle meno- ja tulomatkalla. Ihmisten tasapuolinen kannustus ja juhliminen tuntuu vähentävän polvikipuja vähintään saman verran kuin särkylääke. Tekisi mieli pysähtyä jokaiselle mehupisteelle ja kiittää ihmisiä heidän avuliaisuudestaan, mutta kello tikittää jatkuvasti. Välillä kellon tikitys ärsyttää, mutta toisaalta ilman tikitystä ei ihmisiä olisi kadunvarsillakaan. Tämä on Paris-Brest-Parisin luonne.

Aamupala ranskalaisittain hyvin ajetun yön jälkeen. Take-away kiitos.

Aamupala ranskalaisittain hyvin ajetun yön jälkeen. Take-away kiitos.

Myötätuuli avittaa vihdoin matkaamme ja innostumme pitämään reippaampaa vauhtia. Emme myöskään juuri turhaan pysähdy ja saamme tehtyä hyvin “turvamarginaalia” viimeistä yötä varten, mikäli haluaisimme silloin vielä nukkua. Toisena yönä näkemämme pahan kolarin ja lukuisten vastaantulevien ambulanssien jälkeen, olimme sopineet, että mitään riskejä pyörän päälle nukahtamisesta tai liian väsyneenä ajamisesta ei kuitenkaan oteta. Etenkin kun alamäissä vauhdit helposti kasvavat suuriksi ja reaktionopeus on rasituksen sekä väsymyksen takia samaa luokkaa kuin talvihorroksesta juuri heränneellä kilpikonnalla. Pahin näkemämme esimerkki tästä oli, kun ohitimme takavasemmalta alamäessä polkijan, jonka ajolinja heitteli jatkuvasti vastaantulevien kaistalle. Kun lähestyimme ohitushetkeä edessä olevan linja kaartoi enemmän ja enemmän vastaantulevien kaistalle päätyen miltei vastapuolen ojaan, jolloin huudahdimme varoituksen. Kaveri oli nukahtamaisillaan rattiin.

Viimeisenä iltana törmäämme sattumalta alkumatkan kanssamme ajaneeseen Ariin. Pidämme tapaamisemme kunniaksi pitkän jäätelötauon, josta kaikki ovat useamman päivän haaveilleet. Jututamme kylässä asuvaa miestä ja kannustamme muita pyöräilijöitä rantatuoleista. Eipä tämä olisi hullumpi tapahtuma olla katsojanakaan, sitä mieltä oli myös kanssamme juttuhetken jakanut kyläläinen. Jatkamme yöhön asti yhdessä, kunnes Mortagne Au-Perchessa (1088 km) tiemme eroavat. Jäämme ruokailemaan ja ottamaan puolen tunnin unet, kun taas Ari päättää jatkaa suoraan Pariisiin, jotta pysyisi omassa aikataulussaan.

Karnevaalitunnelmaa kontrollilla Villaines la Juhelissa.

Karnevaalitunnelmaa kontrollilla Villaines la Juhelissa.

Toiset nukkuu, toiset tankkaa.

Toiset nukkuu, toiset tankkaa.

Suomi-tiimi hyvin ansaitulla tauolla ennen viimeistä yö-etappia.

Suomi-tiimi hyvin ansaitulla tauolla.

Cycling Dead – elävät kuolleet

On vaikea pukea sanoiksi sitä tunnelmaa mikä viimeisenä yönä tienpäällä oli. Ihmiset nukahtelevat pyörien päälle. Tienlaidat ovat täynnä avaruushuopiin kääriytyneitä kanssapolkijoita. Kontrolleilla ihmiset törmäilevät toisiinsa kävellessä ja vessat ovat jumissa, koska väki on nukahtanut koppeihin. Kaikkialla nukkuu ihmisiä, osa puhuu itsekseen ja näkee selvästi harhoja. Usealla on niskatuki, kun niskalihakset ovat pettäneet totaalisesti, ihmiset kävelevät omituisissa asennoissa ja osa näyttää selkeästi kärsivän jonkin sortin kivuista.

Saamme itsekin aika ajoin hysteerisiä naurukohtauksia ja mietin samalla, kuinka laiton tällainen tapahtuma olisi monessa paikassa. Kolme vuorokautta valvoneet ihmiset nauttivat Bourdeauxin punaviiniä, kunnes joku nostaa heidät nojapyörän päälle ja työntää alkuvauhdin, sekä näyttää suunnan kohti Pariisia. Dreuxin (1166km) ruokasalin lattialta aamuyöllä herätessämme tiedämme, että tulemme todennäköisesti selviämään tästä matkasta. 60 km Pariisiin tuntuu enää pieneltä askeleelta, joskin sen askeleen ottamista haluaisimme hiukan viivyttää. Ei auta, ulos sateeseen on lähdettävä.

IMG_6523

Dreuxin unista tunnelmaa. Lähtö viivästyi, koska Anssi ei päässyt vessaan. Tanskalaiskolleega oli nukahtanut sinne.

Viimeiset kolme tuntia sataa kaatamalla. Joku ajaa ohi tukien toista kättään ohjainkannattimeen, jolla saa pidettyä päänsä suunnattuna eteenpäin, koska niska ei enää jaksa tukea päänpainoa (ilmiö joka tunnetaan ns. ‘Shermer’s Neckinä’). Tätä touhua ei helpolla kesken jätetä, ei ainakaan tässä vaiheessa. Mietimme kuinka erilainen matka olisi ollut, jos olisi satanut jatkuvasti, kuten vuonna 2007 samassa tapahtumassa. Toki olemme molemmat ajaneet sateessa kymmeniä tunteja putkeen, mutta yli kolme vuorokautta ilman kuivia vaatteita on täysin eri tarina. Onneksi sää suosi meitä.

Ihmisiä, jotka ovat nukkuneet ojissa ja pelloilla avaruushuovissa, nousee jatkuvasti ylös ja lähtee liikkeelle. Monet eivät jaksa pakata huopiaan vaan ajavat ne päällä, jolloin muistuttavat lähinnä jättimäistä hiillosmakkaraa. Kinnerikuskit virittelevät kattoja sukkuloihinsa ja osa kaivaa sadevarustusta katoksien alla, osa taas on liian väsynyt tekemään muuta kuin ajamaan.

Alan tuntemaan puutumista niskassa ja menen hetkeksi hysteeriseksi peläten niskan antautumista vielä ennen Pariisia. Päätän ajaa sen mitä jaloista lähtee noin tunnin ajan. Se on noin 25 km/h. Anssi ajaa muutaman liikenneympyrän pitkäksi, kun jarrupalat ovat sen verran kuluneet, että jarrut eivät enää toimi kunnolla. Rasitus ja väsymys tuntuu molemmilla. Lopulta kilometritolppia alkaa tulla vastaan ja pian näkyy flamme rouge, kilometri maaliin. Kellot pysähtyvät aikaan 86 h 54 min. Muutama kymmenen ihmistä on maalissa taputtamassa. Ei seppeleitä, ei mitaleja, ei mainetta, ei kunniaa. Pyörä parkkiin ja hakemaan Velodromilta viimeinen leima brevet-kirjaan. Lounaslipun käteeni saatuani en voi olla miettimättä sanontaa, että maailmassa ei ole ilmaista lounasta.

Kaksi vuotta sitten aloitettu projekti on tullut päätökseensä. On helppo kliseisesti todeta, että maalia tärkeämpää on ollut matka sinne. Kaikki karsinta-ajot ovat olleet omanlaisia retkiään kohti tuntematonta. Tuhansia kilometrejä maantienlaitaa huipentui lopulta tapahtumaan, jossa pääsimme olemaan osa yli satavuotista historiallista jatkumoa, kenties yhdessä maailman pyörähulluimmista alueista. Ensimmäisen satamailisen jälkeen neljä vuotta sitten olin varma, että yhtään pidempää lenkkiä ei tarvitse ajaa. Vätternrundanin jälkeen kaksi vuotta sitten sanoin, että ajan 300 km matkoja jatkossa ainoastaan teltan kanssa. Nyt 1230 km jälkeen, en enää uskalla sanoa mitään. Tulevaisuus on avoin, ja hyvä niin.

Kolme viimeistä tuntia kaatosateessa. Pyhiinvaellus suoritettu.

Kolme viimeistä tuntia kaatosateessa. Pyhiinvaellus suoritettu.

Team PBP kiittää suuresti kaikkia matkaa & blogia seuranneita. Erityisesti tsemppausviestit Pariisin reissun aikana tulivat tarpeeseen ja pitivät tiukilla hetkillä diesel-koneet käynnissä – kiitos! Nyt yritämme parhaamme mukaan keksiä uusia tekosyitä ylenmalkaiselle Snickerssien kulutukselle ja vähille yöunille. 

Ps. Anssi jatkoi PBP:n jälkeen matkaansa toiselle pyhiinvaellukselle Santiago de Compostelaan (pyörällä tottakai). Kaksiviikkoisesta Camino del Norten seikkailusta on luvassa omaa raportointia tällä kanavalla syksyn mittaan, joten tämä blogi ei hiljene ihan vielä. 

Advertisements

1 Pyörä – 600km – 37 tuntia

Otsikko tiivistänee olennaisen juhannusta edeltävän viikon ohjelmasta. Tavoitteena oli jumpata Paris-Brest-Parisin viimeinen 600km karsintabrevetti ja sopivasti painetta polkemiseen toi tieto siitä, että team PBP:n toinen jäsen Ilpo oli klaarannut matkan tyylikkäästi vain pari päivää aiemmin Helsinki-Satakunta-Helsinki ajoissa. Itse en noihin kekkereihin Tanskasta ehtinyt, joten luvassa oli zen-henkistä soolopyöräilyä ensimmäiset 400km ennenkuin isäukko tuli kirittämään viimeiselle 200km veiville.

Tour de Päijänne

 Perustin soolopyöräilyni tukikohdan Lahden kupeeseen, josta reittisuunnitelman mukaan ensin oli tarkoitus polkaista Tour de Päijänne, josta sitten perjantain puolella mentäisiin pienellä lisälenkillä aamukaffeelle Porvoon torille ja takaisin. Siinä olisi 600km paketissa – helppo homma! Suunnitelmaa noudattaen starttasin torstai-aamuna kahdeksan pintaan baanalle ja päätin aloittaa leppoisalla meiningillä, ensimmäinen leima 35km jälkeen Vääksyn kanavakahvilasta, jossa kassatäti tokaisi että “siehän olet aikaiseen lenkillä”. Naurahdin takaisin, että “no olis tässä vielä 565km jäljellä…” Tulkitsin kassatädin ilmeestä, että koko touhua ei varmaan tarvitse sen enempää selitellä ja poistuin paikalta vähin äänin.

Pauligin ja pullan voimalla ylitin Pulkkilanharjun ja fiilistelin Suomen suvea, joka tarjoili vaihteeksi auringonpaistetta. Kiertelin Päijänteen itäpuolta pohjoiseen pieniä kyläteitä pitkin sen suuremmitta murheitta. Säänjumala olisi voinut kääntää tasaisen vastatuulen pois päältä, mutta muutoin ensimmäiset 200km Jyväskylään sujuivat ilman sen suurempaa stressiä. Hävisin Vaajakosken korttelisuunnistuksessa hieman aikaa ja saavuin Suomen mäkisimpään pitäjään iltakuuden jälkeen, tässä vaiheessa oli poljettu 215km kymmeneen ja puoleen tuntiin. Jyväskylään olin suunnitellut ensimmäisen pidemmän huoltotauon: broileripastaa, riisifruttia, ja kuivat sukat jalkaan. Meno maistui mansikoilta.

IMG_6283

IMG_6296

Kuusen alla nukuttaa

Puolitoista tuntia myöhemmin oli aika palata liikkuvaan toimistoon ja edessä oli ennakkoon kaikista haastavin ‘night stage’ Päijänteen länsipuolta takaisin Lahteen. Tuuli tyyntyi mukavasti iltaan, jonka ansiosta en päässyt myötätuulesta nauttimaan. Seurasin Jämsään asti Nelostien reunaa, joka ei ole pyöräilymukavuudeltaan ihan sieltä parhaimmasta päästä, mutta matka taittui ja käännyin pienemmälle Lahden tielle sopivasti ennenkuin aurinko laski yhdentoista aikaan. Ennen Jämsää hain 24/7 Teboililta leiman lenkin läntisimmässä pisteessä, ryystin vielä lisää kahvia koneeseen ja lisäilin vaatetta, koska viimeisen tunnin alkaessa oli alkanut vilu yllättää lämpötilan laskiessa. Huoltoaseman pihasta lähtiessä poliisimaija kurvasi pihaan ja autosta astuvat konstaapelit tuijottivat touhuani; keltainen sadetakki ja tuplavalot eteen ja taakse saavuttivat hyväksyvän katseen ja kahvitauolle poistuessaan toinen konstaapeleista toivotti turvallista matkaa.

Kroppa tuntui edelleen suhteellisen freesiltä ja ainoa huoleni oli vasen polvi, joka valitteli olemassaoloaan heti kun vauhtia yritti nostaa. Parinkympin keskarilla watteja ei kuitenkaan tarvitse sen suuremmin tuottaa – oleellista on, että kammet pyörivät ja matka jatkuu. 01.00 pamahti 300km mittariin, mikä tarkoitti 17 tunnin väliaikaa puolimatkaan eli 40 tunnin aikarajaan ei ollut hätiä mitiä. Alkuperäisenä taktiikkana oli veivata Lahteen, nukkua siellä tovi ja jatkaa matkaa, mutta puolimatkan jälkeen alkoi silmää painaa polvikivun voimistuessa. Taistelin kolmeen asti ylämäki – alamäki jumppaa, jonka jälkeen vit**** & väsymys veivät voiton. Jumppasin seuraavan edessä olleen mäen päälle ja koukkasin pyörineni viisi metriä metsän puolelle mättäälle makoilemaan. Sain nukuttua varmaan vartin, kunnes kylmä ja hyttyset herättivät minut uuteen päivään. Seuraavat parikymmentä minuuttia veivasin vauhdilla, jotta sain koneeseen lämmöt taas päälle ja olisin myynyt yhden valtakunnan (tai maantiepyörän) kahvikupillisesta. Huutoihini ei kuitenkaan vastattu, Kuhmoinen – kylmäasema, Padasjoki – kylmäasema, Vääksy – kylmäasema. Imeskelin geeliä katkerana ABC:n katoksessa Asikkalassa ja nappasin bensa-automaatin nollakuitin todisteeksi siellä olostani. 35km Lahteen, nälkää, kylmää ja kipua – kirosin koko projektin.

IMG_6291

IMG_6292

Sauna!

Lahteen saavuin tunnin aikataulua myöhässä vailla seitsemän ja matkamittari näytti neljää sataa. Lämmittelin 10min saunan lauteilla ja nukahdin tunniksi, jonka jälkeen olin valmis uuteen päivään. Olotilani oli hyvin lähellä Oxfordin sanakirjan määritelmää termille D niinkuin Dysfunctional (“not operating normally or properly”). Onneksi isäukko oli kirittämässä ja aamuisessa vesisateessa viiletimme hakemaan Villähteeltä ensimmäisen kontrollin, jonka jälkeen suunta taittui etelään kohti Orimattilaa, Myrskylää ja Porvoota. Polveen sattui, taas tuuli, mutta aurinko alkoi sentään paistamaan, mikä helpotti väsymystä.

Porvoon aamukahvit vaihtuivat Hesburger-lounaaksi ja yhdeltä iltapäivällä oli 500km mittarissa. Naama punoitti kuin brittituristilla ja edessä oli viimeinen varvi Pornaisten kautta Mäntsälään ja vanhaa Helsingintietä Lahteen – aikaa oli riittämiin. Ironisesti viimeiset sata kilometriä tuntuivat kenties koko reissun pisimmiltä. Aurinko lämmitti hipiää ja toinen puoli pääkopasta kehotti heittäytymään tien varteen nukkumaan univelkoja pois samalla, kun toinen puoli vakuutteli että pistetään homma ensin pakettiin ja mietitään nukkumishommia vasta sitten. Tätä päänsisäistä prosessia lukuunottamatta loppumatkalta ei jäänyt sen suuremmin muistoja, mitä nyt snickerssit alkoivat sen verran tökkiä, että taidan koskea kyseiseen suklaapatukkaan seuraavan kerran elokuussa.

Vailla kahdeksan iltasella karavaani kurvasi lopulta kotipihaan kohtuullisella 36 tunnin ja 45 minuutin loppuajalla. 200km, 300km, 400km ja 600km brevettisarja on nyt virallisesti paketissa. Seuraavaksi pitäisi buukata lentoja Pariisiin ja veivata samanlainen suoritus tuplana. Team PBP vetäytyy nyt siis juonimaan 90 tunnin tiukkaakin tiukempaa kisataktiikkaa elokuulle höystettynä kuukauden kestävällä snickers-paastolla, jotta nuo pähkinäiset herkkupatukat uppoavat uudella innolla Pariisin velodromin takakaarteessa paahtaessa.

IMG_6300

– Ana

Tagged ,

Lanta haisee ja karavaani kulkee

Team PBP:n matka kohti elokuussa Pariisissa odottavia pitkänmatkanpyöräilyn karkeloita etenee kuin Siperian pikajuna kohti Vladivostokia. Epäonnistuneen 200km kaudenavauksen jälkeen (ks. edellinen blogi-postaus) tiimin Tanskan-jaosto eli allekirjoittanut päätti ryhdistäytyä ja 200km, 300km ja 400km brevetit on nyt suoritettu onnistuneesti. Viimeisin 400km pyöräilytuokio antoi jo esimakua siitä, miltä oikeastaan tuntuu viettää satulassa istuen koko päivä ja kenties toinenkin. Viimeisin brevetti kului ajassa 17h 18min, viikonloppuun siis sisältyi kaksi lakimääräistä kahdeksan tunnin työpäivää plus pikkaisen ylityötä. Tässä hieman mielenvirta-blogia siitä, mitä urhean brevettipyöräilijämme mielessä oikein ehti liikkua noiden tuntien aikana.

Kello 7.00 – Lähtö: Ajelen aamutuimaan silmät suht ristissä Nærumiin, Kööpenhaminan ulkorajoille – samaiselle liikuntahallin parkkipaikalle, jossa olen värissyt aamutuimaan jo kolmena muunakin viikonloppuna. Tänään ajajia näyttäisi olevan yhteensä parisenkymmentä, paikoitellen jo tuttuja naamoja. Small-talkki tanskaksi ennen aamukahviaikaa on ehdottomasti yksi lempiharrastuksistani. Onneksi kohta mennään…

Kello 11.00 – 100km: Mørkøvin pikkupitäjän Shellillä Roskildesta länteen. Päivän toinen leima brevetti-passiin. Porukka hajosi jo ensimmäisen parinkympin aikana vinhan vauhdinpidon seurauksena, meillä on pieni neljän hengen pyöräilijuna kasassa, jossa vauhdit ovat olleet järkevää 28km/h luokkaa. Aurinko-paistaa, mutta väsyttää ja jalkoja painaa jostain syystä jo tässä vaiheessa, mikä ei lupaile kovin hyvää loppupäivälle. Juon Redbullin ja syön kanelikorvapuustin – sugar rush ja takaisin baanalle.

IMG_6070

Kello 15.00 – 200km: Nykøbing ja puolimatka paketissa. Juna kulkee ja aamupäivän väsymys on taakse jäänyttä elämää. Palkitsen itseni sämpylällä ja take-away kahvilla, jota kutsun myöhäiseksi lounaaksi. Maisemat viimeisin parin tunnin aikana ovat olleet pääasiassa peltoa ja tasamaata. Farmareilla on ‘season opening’ selkeästi käynnissä, lanta haisee ja karavaanimme jatkaa matkaansa muutamalla lisävahvistuksella, jotka ovat tippuneet päivän mittaan ensimmäisestä ajajaryhmästä.

Kello 17.00 – 240km: Takaisin Mørkøvin Shellillä, Roskilden luoteislenkki on nyt heitetty. Matka jatkuu etelään, josta vielä lisälenkki aivan Sjællannin pohjoisosaan. Lähetän facebook-viestiä Ilpolle, Team PBP:n toiselle jäsenelle Helsinkiin: “240 poljettu, sää suosii, mutta S****** on tässä harrastus. Pikkasen vielä iltajumppaa…” Porukkamme kokoonpano on vakiintunut ja vauhtikaan ei ole karannut, josta olen mielissäni, koska nyt reittisuunnistus ei ole suurimpia murheitani. GPS:n puutteessa paperiohjeita on nimittäin viiden sivun verran – Tanskassa riittää risteyksiä.

IMG_6194

Kello 20.00 – 310km: Frederikssund ja ylitimme juuri komean Roskilden fjordin. Lauttasaaresta on vastattu: “Mä täällä parvekkeella venytän kramppaavia pohkeita kun traineri ei anna armoa. On tässä harrastus. Tsemppiä loppuvarville!” Mietin, että kait tämä trainerilla polkemisen voittaa. Viimeisen satasen kuumin keskustelunaihe on ollut päivällinen. Kurvaamme McDonaldsin pihaan ja mutisen tilaukseni: “Jeg vil gerne ha’ en McBacon”. Jutut alkavat olla vähissä ja ruokailuun ei tuhlata aikaa, koska valoisaa-aikaa on jäjellä tunnin verran. Vessa-visiitillä pelästyn peilistä katsovaa kuvaani, silmäni punoittavat kuin reippaammankin juhlimisen jälkeen.

Kello 22.00 – 250km: Sjællannin pohjoisin piste Gilleleje, enää yksi etappi kotiin. Pimeän laskeuduttua alkoi tulla kylmä ja huomasin, että revin päivällistauolla otsalamppuni kaapelin irti asentaessani sitä kypärään – nyt mennään siis perus pyöränvaloilla, joilla kyllä pärjää. Minut kyllä nähdään, mutta oma näkemiseni on ongelma, vajaan kolmenkympin vauhdeissa pieni ennakointi-aika kun ei olisi pahitteeksi. Kuuma kaakao ja päivän kolmas korvapuusti, laitan kaikki vaatteet sadetakkia myöten päälle ja suuntaamme täysikuun valaisemaan yöhön.

Kello 00.18 – 408km: Takaisin samalla parkkipaikalla, josta lähdimme aamulla. Viimeiset kilometrit tuntuivat pitkältä, vaikka ajoporukkamme sitkeimmät pitivät yllä kiitettävää kolmenkympin keskinopeutta. Minulta ei jalkoja löytynyt ja olin tyytyväinen, kun muilta löytyi menohaluja vetopuuhiin. Vapaarattaiden sirinä hiljaisessa yössä vaikuttaa kuin tuutulaulu, ja viimeisen tunnin keskityin taistelemaan väsymystä vastaan. Viimeinen leima korttiin, nopeat jälkipelit ajoporukkamme kesken ja pyöräillen kotiin – palelee, mutta muutoin ei ole syytä valittaa. Kerrassaan hyvä päivä.

IMG_6198

Team PBP:n brevetti-karsintasarja huipentuu 600km ajoon kesäkuun alussa, joka on viimeinen osallistumisvaatimus matkalla kohti Paris-Brest-Paris –tapahtumaa elokuussa. Siispä, stay tuned – more is to come!

– Ana

Tagged , , , , ,

Vesisadepyöräilyn pitkä oppimäärä

On hyviä päiviä – ja sitten on niitä ei niin hyviä päiviä. Eilinen meni tuohon jälkimmäiseen kategoriaan, kun tämän vuoden brevetti-kausi ja Paris-Brest-Paris karsinta-sarjan metsästys alkoi 200km polkaisulla. Meidän pyöräily-projektin uusille seuraajille mainittakoon, että homman nimi on siis hankkia starttipaikka viiden vuoden välein järjestettävään Paris-Brest-Paris (PBP) pyöräilytapahtumaan, joka ajetaan seuraavan kerran tämän vuoden elokuussa ja sisältää polkimien pyörittelyä 1200km edestä 90 tunnin aikarajalla. Starttipaikka täytyy kuitenkin ansaita ja karsintaprosessi sisältää muutaman ranskalaisen byrokraattisen kiemuran – ja tietysti hieman pyöräilyä – tarkalleen ottaen 200km, 300km, 400km ja 600km matkojen hyväksytyn suorittamisen ennen kesäkuun loppua. Ja eilen tämän prosessin piti siis alkaa.

Lienee paikallaan myös mainita, että viime kuukausien blogi-hiljaiselon aikana allekirjoittanut on muuttanut Maltalta pyöräilyn mekkaan Kööpenhaminaan Tanskaan, jossa tämän kevään brevettiseikkailut on tarkoitus toteuttaa. Kas niin, vihdoin viimein asiaan. Muutaman mukavan kevät-päivän jälkeen viikonlopun sää oli perinteisen tanskalainen ja tarjolla oli koko kattaus vesisadetta, 8m/s tuulta ja lämpötila muutaman asteen nollan yläpuolella. Säätiedotetta tuli sivusilmällä kyttäiltyä koko viikon, eikä se siitä minnekään muuttunut. Siispä reippaasti vaatetta päälle ja kello soimaan klockan 5 på morgonen, jotta starttipaikalle varmasti ehditään ajoissa. Katselin aamulla ikkunasta ulos ja tuumailin, että ihme on jos pelipaikoille ilmestyy yli kymmenen ajajaa.

Siirtymää Kööpenhaminan syrjäkylille oli jonkin verran, joka pienen eksymisen seurauksena aiheutti sitten viime hetken kiireen. Kurvasin starttipaikalle juuri samaisella hetkellä, kun (yllätyksekseni) yli 30 hengen pyöräilijä-juna oli lähdössä taipaleelle. Kerkesin juuri joukkoon mukaan ja olin hetken tyytyväinen itseeni, kunnes mieleeni juolahti – se penteleen brevettikortti! Keltainen, ranskankielinen pahviläpyskä, johon kerätään leimoja matkan varrella sijaitsevilta tarkastuspisteiltä, ja joka toimii tositteena siitä, että matka on hyväksytysti suoritettu. Kysäisen kohteliaasti vierustoverilta – olikos teillä jo kortti taskussa: “Joo, ne jaettiin tuolla parkkipaikalla”. U-käännös ja takaisin parkkipaikalle, josta nappaan brevettikortin taskuuni.

Oppitunti 1) Ole ajoissa paikalla

Tästä sen brevetti-kortin tulisi näyttää. Kuva viime kesältä

Onnekseni en ole ainoa mattimyöhäinen, vaan starttia valmistelee myös kaksi muuta tanskalaisherraa, joilta toiselta löytyy reittikartta Garminin gps:ään tallennettuna. Brevetti-reittejä ei siis ole pääsääntöisesti merkattu pääristeyksiä lukuunottamatta, ja suunnistus on osallistujien omalla vastuulla. Myös minulta löytyi reittikartta puhelimesta, mutta suunnistuksen puolesta olin ensisijaisesti luottanut pyöräilijä-junaan, koska puhelin kädessä vesisateessa pyöräily ei ole kovin mukavaa tai turvallista. Aloitimme siis pääjoukon takaa-ajon verkkaiseen tyyliin. Alussa oli mutkia moneen suuntaan, kun hakeuduimme ulos syrjäkyliltä ja jossain vaiheessa aloin ihmetellä mutkien määrää. Vastaus selvisi vartin kuluttua, kun kaarsimme takaisin lähtöpaikkana toimineelle parkkipaikalle. Vierestä kuului: “for helvete”. Noh, gps oli ilmeisesti imaissut itseensä myös osan paluureittiä.

Oppitunti 2) Ota myös itse vastuu suunnistuksesta

 Hetken ihmettelyn jälkeen Garmin saadaan pelittämämään ja matkaa jatkuu, varmistan vielä etenemissuuntaa aika-ajoin puhelimen näytöltä ja meno alkaa maistua. Lukuunottamatta, että alkaa olla pikkaisen kylmä ja sateessa on värjötelty jo tovin. Erityisenä ongelmana ovat jalat, joita on aina pyöräillessä vaikea saada lämpimäksi – ja nyt ne ovat likomärät. Noh, kylmät jalat eivät menoa pysäytä, mutta tyhjä eturengas pysäyttää. Sanon tanskalaisjampoille, että jatkakaa vaan matkaa ja vaihdan renkaan. Pyörittelen rapiat kymmenen kilometriä eteenpäin tarkistaen reittiä kartasta – on oikeasti aika kylmä ja ohitan Farumin lähijuna-aseman. Ajatus 180 ajokilometristä summittaisella reittisuunnistuksella ei oikein houkuta. Matkamittari näyttää 36km ja 1h 56min. Hyppään junaan ja suuntaan kotiin.

Oppitunti 3) Laita ne muovipussit sinne ajokenkiin. Eipähän tule jaloille kylmä.

Farumin juna-asemalla oli sentäs huolto-fasiliteetit kunnossa.

Lähtökohtaisesti luovuttaminen ei ole niitä ensimmäisiä asioita, joita tulee tienpäällä pohdittua – ainakaan kovin heppoisin perustein. Eikä näin saakaan olla, jos tavoitteena on ajaa 1200km reilussa kolmessa päivässä. Oliko sitten eilisen päätös keskeyttää oikea? Tätä on vaikea sanoa, mutta monen pienen tekijän summa vaikutti eittämättä tilanteeseen, jossa sen suurempia menohaluja ei vain löytynyt. Seuraava 200km brevetti ajetaan ensi lauantaina. Säätiedote näyttäisi lupailevan vesisadetta. Siispä leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. 147 päivää Pariisiin.

Muumeillakaan ei aina kulje.

– Ana

Tagged ,

Kuinka kiireettömyyttä harjoitellaan?

Lauantai–aamu, lievä päänsärky, joulustressi ja paljon tekemättömiä asioita. Viimeinen viikonloppu Maltalla on alkamaisillaan, mikä tarkoittaa viimeistä mahdollisuutta lisätä muutamat pyöräilykilometrit tämän vuoden lenkkipäiväkirjaan. Mietin, että mahdollisuuteen on tartuttava. Burana, kaksi kuppia kahvia parvekkeella ja pieni probleema: viime viikonlopun lenkillä ketjut kitisivät kaameasti, asialle tarvisi tehdä jotain, mutta Maltalla on kansallinen juhlapäivä ja fillariliikkeet kiinni. Hajamielinen vilkaisu keittiön kaappiin ja katse tarkentuu kaasulieden vieressä olevaan rypsiöljy-pulloon. Naurahdan. Lähetän team PBP:n toiselle jäsenelle Ilpolle viestin Helsinkiin: “Voiko rypsiöljyllä voidella ketjut?” Ei-vastausta. No, ei kait se voi huonommaksikaan mennä. Puolidesiä pullosta ketjuille , painetta renkaisiin ja baanalle.

IMG_5780

Alku on nihkeä. Kaikki liikkuu liian nopeasti ja autoja on paljon, siis todella paljon. Kaikki tuntuvat olevan liikkeellä juhlapäivän kunniaksi ja Maltalaisittain omalla autolla – tottakai. Auto on täällä status-symboli, johon ollaan valmiita sijoittamaan suuria summia ja koko saarella on tilastojen mukaan kolme autoa neljää asukasta kohden. Pujottelen läpi Msidan, St. Jualianin ja San Qwanin kaupunginosien läpi kohti pienempiä teitä. Hiljalleen pääsen mukaan liikenteen rytmiin. Maltalla pyöräillessä pitää olla hieman törkeä ja ottaa oma tilansa autojen välistä ilman epäröintiä. Oma elintila pitää täällä ansaita, sitä ei anneta ilmaiseksi, koska pyöräilijä on kummajainen, joka ei kuulu normaaliin katukuvaa. Joulumieltä ei pyöräilijälle jaeta.

IMG_5765

IMG_5769

Puolentunnin päästä olen ulkona pahimmasta liikenneruuhkasta, keskellä peltomaisemaa, joka vihertää ensimmäisten syyssateiden jäljeltä. Vaikka on joulukuun puoliväli lämpötila lähentelee kahtakymmentä, pysähdyn tienpientareelle ottamaan tuuliliiviä pois. Päänsärystä ei ole enää tietoakaan. Vilkaisen Garminin näyttöä, 30 kilometriä poljettuna. Tosin tänään ei kilometreillä ole väliä, päätän kerrankin keskittyä siihen olennaiseen – ulkonaolemiseen, aurinkoon, naatiskeluun. Edes ketjut eivät kitise, rypsiöljy tuntuu tekevän tehtävänsä. Nyt ei katsella sykkeitä tai keskinopeutta. Laskettelen alas Birżebbuġan satamakaupunkiin, haen päivän kolmannen kahvin ja pastizzin välipalaksi. Istun kallioiselle rannalle. Nautin hetkestä – taito jossa en ole kovin hyvä, mutta näin sitä kait harjoitellaan. Kiireettömyyttä lienee parempi todellakin harjoitella, ensi elokuussa hetkestä on aikaa nauttia kokonaisen 1200km ja 90 tunnin edestä, mutta pienistä asioista on hyvä aloittaa. Antaa joulukiireiden siis hetkeksi olla.

IMG_5772

1 päivä Jouluun

235 päivää Paris-Brest-Pariisiin

Team PBP2015 toivottaa blogin lukijakunnalle Hyvää Joulua ja Lukuisia Pyöräilykilometrejä ensi vuodelle!

– Ana

Tagged , , ,

Hybridikrossia Menninkäisten Maailmassa – Pyöräilyä Irlannissa

Jostain syystä viime aikaiset blogipäivitykset ovat omalta osaltani keskittyneet reissurapsoihin ja keskeisenä tematiikkana ovat olleet pari vapaapäivää, halvat vuokrapyörät ja sopivan summittainen “mitäs tänään tehtäisiin” -mentaliteetti. Niin tälläkin kertaa, kun lentokone suuntasi perjantai-iltana Maltalta kohti Menninkäisten (ja Guinnessin) mekkaa eli Irlantia.

Reissu oli kyllä tiedossa jo useampi viikko etukäteen, mutta arkikiireiden lomassa ennakkotiedustelut matkakohteen reippailumahdollisuuksista tuli  pääosin tehtyä alkuillan tunteina Frankfurtin lentokentällä koneenvaihtoa odotellessa. Ulkoilmaan teki kuitenkin mieli, joten Irkku-googlettelun sekä reissupartnerin kanssa suoritetun pikapalaveerauksen jälkeen neljän päivän suunnitelmaksi muodostui Dublin-Cork-Kilranney-Takaisin. Fokuksen ollessa Kilranneyssa eteläisessä Irlannissa. Siellä kun sijaitsi yksi saarivaltion perinteisimmistä kansallispuistoista.

Alkuperäisenä plääninä oli kävellä ja mieluusti ylämäkeen. Muutaman pelipaikoille suunnatun majoitusjärjestelyihin liittyvän puhelun jälkeen tämä suunnitelma alkoi kuitenkin sananmukaisesti vesittyä. Meitä siunattiin koko neljän päivän ajan irlantilaisittain mahtavilla syyskeleillä (lue: ei jatkuvaa kaatosadetta), mutta viime viikkojen sateet olivat tehneet maastosta mukavaa mutavelliä, jossa ei tehnyt mieli tapsutella.

IMG_5625

Noh, nos problemos. Off-seasonista huolimatta Kilranneyn pitäjästä löytyi yksi avoinna oleva pyörävuokraamo, joka tarjoili jo niin tutuksi tulleita hybridihirvityksiä opiskelijaystävälliseen 12,5e päivähintaan. Eipä siis muuta kuin massia pyörävuokraamon papalle (jonka aksentista ei saanut mitään selvää), fillarit kainaloon ja kartta kädessä baanalle. Suunnaksi valikoitui luonnollisesti luonnonpuisto ja siellä sijaitseva Gab of Dunloen laakso, jonka pohjalla  kiemurtelee pienen pieni ja mutkainen asfalttitie halkoen ympäröiviä luonnonpuiston vajaaseen tonniin kurottavia mäennyppylöitä.

Kilranneyn maine Irlannin perinteisempänä luontoturismi-kohteena näkyi tienvarsiopasteiden määrässä. Laaksoon löytäminen oli helppoa ja sen pohjalta löytyi pieni asfalttipäällysteinen tie, mutta tämä tie ei taatusti ollut sieltä tavallisimmasta päästä. Tämä tie oli kenties eeppisin, jota koskaan olen ajanut. Se oli pieni, ennalta-arvaamaton, altis tuulelle ja sateelle – hento, mutta juuri tämä pienipiirteisyys ja kontrasti ympävöivien vuorien kanssa tekevät siitä sellaisen, jota on yksinkertaisesti tolkuttoman hauska ajaa.

IMG_5593

IMG_5584

Ja tänä marraskuisena maanantaina tätä pientä viatonta tietä oli todellakin ilo ajaa.Olimme käytännössä ainoat tielläliikkujat. Lukuunottamatta lampaita, jotka tienvarrella toljottivat menoamme. Suurin puute tässä mahtavassa tiessä oli, että se loppui aivan liian nopeasti. Siinä vaiheessa, kun sen makuun alkoi vasta päästä. Gap of Dunloe on noin kymmenen kilometriä pitkä, jonka jäljeen merkattu pyöräreitti tekee lenkin luonnonpuiston ulkopuolelle palatakseen takaisin Kilranneyn pitäjään.

Hiljaisesta ajankohdasta johtuen päätimme katsastaa voisiko luonnonpuistoon merkattuja kävelyreittejä ajella vuokrakalustollamme, jotta saisimme maksimoitua päivittäisen raikasilma-annoksemme. Iloksemme ilmeni, että tässä osassa luonnonpuistoa kävelyreitit oli päällystetty ohuella sorakerroksella kestämään kesäsesongin kävelijämääriä, mikä mahdollisti käytännössä hassunhauskaa hybridikrossia helpolla singletraililla, kuitenkaan polkupohjia sen pahemmin kuluttamatta. Kiersimme järven (Upper Lake), kiersimme toisen (Muckross Lake), söimme eväitä suuren laattamaisen kiven päällä maisemissa, jotka olivat kuin Käsivarren Lapista ja lopulta palasimme maantien laitaan, joka johdatti meidät iltahämärässä takaisin kylille. Viiden Tähden***** ulkoilupäivä, joita ei aina ole tarjolla. Irlantiin on vielä palattava, ihan ajan kanssa .

IMG_5609

IMG_5615

IMG_5628

IMG_5557

– Ana

Tagged , , ,

Mukavia ympyröitä

1382968_10152788334922822_3768341426076987597_n

Talviajokengät jalkaan, eväät reppuun ja kohti Luukkia. Suunnitelmana oli ajella Reitti 2000 suurin piirtein ympäri päivän aikana. Tämä ulkoilureitti on siitä mukava, että se sisältää vaihtelevaa maisemaa laaksosta lampiin ja tekee vielä kaiken lisäksi ympyrän. Sen jälkeen, kun kaverini ihmetteli avoimesti, miksi fillarilla halutaan ajaa aina lenkiksi ympyrä, olen miettinyt sitä turhankin useasti. Kun ajaa hyvän reitin edestakaisin, se on yleensä myös hyvä toiseen suuntaan ja maisemat muuttuvat täysin, koska tuijottaa koko matkan täysin eri suuntaan kuin tullessa. Silti sitä haluaa tehdä ympyrän, vaikka puolet ympyrästä olisi niin sanottua siirtymää. Tämä on tosin ihan hyvä ympyrä.

10384191_10152788335327822_7738908768103297457_n

Hengitys höyrysi ja takaiskari vuoti paineet säännöllisesti ulos, jotta ajaminen ei olisi ollut liian nautinnollista. Talvi hengitti niskaan. Reitti 2000:sta löytyy hyvin kuvauksia internetin syövereistä vaikkapa http://downshiftaaminen.blogspot.fi/2014/06/reitti-2000-vaellusreitti-polkupyoralla.html  tai http://www.saunalahti.fi/eeromari/outdoor/reitti_2000.html tai http://www.sattuma.net/reitti2000.html. Hyvän reitistä tekee se, että sen voi ajaa cyclocrossarilla, mummopyörällä, hybridillä tai maastopyörällä. Aivan se ja sama millaisen ratsun valitsee, todennäköisesti jokaisella niistä on mukavaa. Suurimmaksi osaksi reitti kiertää latupohjia, asvalttia on vähän ja polkua vähän enemmän, ainakin ajallisesti. Maastopyörällä poluista kannattaa nauttia, maantiepyörällä taasen kiertää pahimmat Rinnekodin jälkeiset osuudet. Hyvän tästä reitistä tekee, että lopulta se on keskimääräisesti mukava, oli liikkeellä millä vempeleellä vain.

10486137_10152788335537822_5884224322883374751_n

Reitti ei ole lyhyt, mutta ei liian pitkäkään. Se kestää pyörällä päivän ja illalla nukuttaa. Mäkiä on tarpeeksi, mutta ei liikaa. Tuntuu kuin olisi kauempana kuin onkaan. Maisema vaihtuu sen verran mitä se voi pk-seudulla päivän aikana vaihtua. Etenkin kesäaikaan reitin varrella saa helposti täydennettyä ehtyneitä energiavarastoja huoltoasemilla, kahviloissa ja ravintoloissa. Opasteet ovat hyvät, mutta riittävän epämääräiset, että ainakin ensimmäisellä kerralla joutuu navigoimaan. Tarkempia kuvauksia lienee turha laittaa, jos viiteen minuuttiin ei ole tullut vastaan valkosinistä reittimerkkiä, niin silloin on todennäköisesti väärällä väylällä. Välillä on ihan hyvä eksyä, saattaapa löytää jotain mielenkiintoista, tai sitten ei. Ainakin tottuu pieneen epävarmuuteen.1926858_10152788335137822_5196288559361734036_n

Synttärit, toiset synttärit, tuparit, ei puhtaita ajokamoja, ei sopivia renkaita, flunssa. Siinä liuta hyviä syitä olla starttaamatta yhteenkään rentomieliseen krossikisaan koko syksynä. Ei ole. Kausi ei ole vielä ohi, mutta kisaliekki tuntuu olevan. Ei ole maistunut ajatus kieli vyön alla krossaamisesta ja niin ovat jääneet startit väliin. Sen sijaan päivitin kalustoa. Hah. Heti kun syysflunssa hellittää lähden tarkistamaan pumptrackien kunnon uudella BMX:llä ja suoritan tutkimusmatkan Sipoonkorpeen maasturilla. Ja pesen kalustoa kaksi tuntia tunnin lenkin jälkeen. Sellaista on syksy.

10730765_10152788335942822_7406532678391740336_n

Niin se Reitti 2000. Pirttimäen kahvilan munkit ovat maineensa veroisia. Hyvässä seurassa päivä oli loistava ja talven jälkeen palaan varmasti kiertämään samaa ympyrää, ehkä seuraavaksi sillä krossarilla, joka ei koskaan päässyt kilvoittelemaan.