Laitoimme majatalon reiluksi vuorokaudeksi kiinni ja tilaisuuteni oli koittanut. Oli aika ajaa 600 km lenkki alle 40 h aikarajan. Ensin neljäsataa kilometriä, sitten muutama tunti unta ja seuraavana päivänä kaksisataa. Olin tänä kesänä ajanut useamman kolmisatasen lenkin ilman ongelmia, joten ajattelin, että ainakaan ensimmäinen päivä ei todennäköisesti tuottaisi suurempia yllätyksiä. Aamu starttasi kahden kuivan kuukauden jälkeen vesisateella. Neljä tuntia vesisadetta ja mäkinen reitti otti turhat luulot pois. Tunnelma rauhottui Vihdissä, jossa koulujen alkamista juhlittiin BMW:n kuminpolttonäytöksellä ostoskeskuksen autiolla parkkipaikalla. Kävin apteekissa hakemassa varmuuden varoiksi paketin särkylääkettä.
Reittisuunnitteluun tuli käytettyä ennätyksellisen vähän aikaa ja se kostautui Vanhalle Turuntielle siirtyessä. Vastatuuli, piennar, tärinäura, irtohiekka. Yritin olla ajattelematta etäisyyksiä, mutta samalla en voinut olla miettimättä, että vietän alkuperäisen suunnitelman mukaan tällä tiellä kymmenen tuntia. Suunnilleen yhtä kauan kuin junalla Helsingistä Rovaniemelle. Etsin aasinhattua ajopaidan taskuista. Suorittamista, rutiineja, tottumista, tylsämielisyyttä. Ajatukset tuntuivat olevan jo ajateltu. Hylätyt liiketilat sopivat tunnelmaan. Kunnes vastaan tuli grilli, joka halusi jo tulla hylätyksi, mutta iäkäs omistaja ei näyttänyt päästävän sitä otteestaan. Grillistä sai Vichya ja jäätelöä. Nämä nautintoaineet saivat pääni selkenemään siten, että päätin vain piipahtaa kyläilemässä Salossa ja ottaa ilon irti kotiinpäin puhaltavasta myötätuulesta.
Takaisin Vihdissä. Tein reittisuunnitelman uusiksi ja useamman kerran mielessä käynyt luovuttaminen alkoi väistyä taka-alalle. Lähdin hakemaan passiin leimaa kaupasta. Löydän ajopaidan taskusta kartan. Eväitä. Puhelimen. Minigrip-pusseja. Helvetti. Otan henkisesti vastaan etukäden jabin, jonka jälkeen tuli takakäden suora. En ehtinyt suojaamaan. Typerä keltainen paperinen läpyskä, johon uskollisesti keräsin leimoja kolmensadan kilometrin ajan. Se on hylännyt taskuni samalla tavalla, kuin ihmiset ovat hylänneet huoltoasemat ja sekatavarakaupat Vanhan Turuntien varrella. Ei GPS-jälkeä, ei kuitteja, ei mitään todisteita siitä, että olisin ajanut jo puolet matkasta. Eksistentiaalinen kriisi. Hävitinkö sen tahallani? Toisen pään kääntää uusi moottoritie, toisen pieni keltainen paperiläpyskä, ja jaloilla on tapana mennä pään mukana. Mietin hetken lähdenkö seuraavana aamuyönä jatkamaan. Pää sanoi ei kiitos.
Seuraavana sunnuntaina olin tyytyväinen, että tiistaina matka oli katkennu jo alle 400 km lukemiin. Jalat olivat voimissaan ja kävimme ajamassa perinteeksi muodostuneen Myllyn Pyöräilyn, jossa oli virkistävää taittaa matkaa ryhmässä. Maantiellä on uskomaton ero ajaako ryhmässä vai yksin. Kärkiryhmä ajoi suhteellisen siististi, vaikka merkkejä ei pahemmin näytelty ja liikenteenjakajia ohiteltiin sieltä sun täältä. Puolen välin jälkeen rytisi. Ei erityisesti kenenkään vika, mutta kun väsyneiden ajajien keskittyminen herpaantuu ja haitariliike lisääntyy, niin yleensä jossain vaiheessa kolisee. Toivottavasti asianomaiset välttyivät pahemmilta haavereilta. Sitten oli aika maaston.
Viime maastokisan jälkeen myin pyörän. Ja ostin uuden. Ehdin ajaa sillä yhden lenkin ennen kuin flunssa iski. Aiemmin sairastanut veljeni sanoi, että kestää muutaman päivän. Ilmottauduin Taivassalon ja Espoon maracupin kisaan. Ei tarvinnut lähteä kumpaankaan, tauti kesti lähes kolme viikkoa. Päätin samalla paketoida kauden ja keskittyä harrastamaan syys/lokakuun ilman minkäänlaisia tavoitteita. Tai on niitä tavoitteita yksi. Nautiskella. Se tarkoittanee jumppaamisen saralla BMX racingia, alamäkipyöräilyä, cyclocross kilvoittelua, uiskentelua ja hölkkäilyä. Sykemittari laitetaan kaappiin ja traineri kiikutetaan parvekkeella aikaisintaan lokakuun lopussa. Aikaa Pariisiin lähtöön on alle vuosi. Siitä matkasta kunnialla selviämisestä ollaan vielä kaukana, mutta toivoa on, koska tulevaisuus on aina avoin.
– Ilpo
Paris-Brest-Paris 